Blogi

 

05.07.2019

Juhlahumua 2


Yhdysvalloissa tehtiin 2010-luvun alussa tutkimus, jonka mukaan maassa vuosina 1912-1929 tehdyistä lähes 11 000:sta kokoillan elokuvasta yli 7000 nimikettä on kokonaan kateissa. Hävitys on ollut melkoinen ja toisinaan sitä on tehty aivan tarkoituksella. Myös varastojen tulipalot ja huono säilytys ovat vähentäneet säilyneiden elokuvien määrää merkittävästi. Kato ei ole katsonut tekijöiden nimiä tai asemaa, vaan menetettyjen elokuvien joukossa on yhtä lailla D. W. Griffithin, John Fordin, Tod Browningin kuin John H. Collinsinkin teoksia. Jopa Buster Keatonin tuotanto oli aikoinaan tuhoutumisvaarassa, mutta ne saatiin pelastettua viime hetkellä tehtyjen toimenpiteiden ansiosta.

Colleen Moore oli yksi iloisen 1920-luvun suurimmista elokuvatähdistä ja hänelle virtasi parhaimmillaan 10 000 fanikirjettä viikossa. Kun Moore lopetti parikymmentä vuotta kestäneen elokuvauransa 1930-luvulla, hän lahjoitti hallussaan olleet kopiot Museum of Modern Artin haltuun varmana niiden säilyvyydestä. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä ”Colleen Mooren tragediaksi” kutsutun tapahtumaketjun seurauksena säilytykseen tuodut kopiot tuhoutuivat katselukelvottomiksi. Vielä tänäkään päivänä ei varmasti tiedetä mitä tapahtui, mutta tämän valitettavan erheen seurauksena Mooren elokuvallinen perintö kutistui vain murto-osaan siitä mitä se voisi olla.

Löytöjä tehdään onneksemme edelleen ja niinpä Moorenkin teoksia on onnistuttu yhyttämään eri puolilta maailmaa. Viimeisimpinä esiin ovat tulleet William A. Seiterin ohjaamat romanttiset komediatSynthetic Sin (Pieni syntinen, 1929) ja Why Be Good? (Jazzikuningatar, 1929), jotka putkahtivat päivänvaloon tämän vuosikymmenen alussa. Jälkimmäinen on saatavana jo dvd:lläkin, kun taas ensin mainittu on vielä toistaiseksi ollut festivaalien erikoisherkkua. Itse näin sen Italian Pordenonessa vuonna 2014 ja nyt saamme ihaillaSynthetic Siniä ensimmäistä kertaa Suomessa lähes 90 vuoteen.

Toivottavasti mahdollisimman moni merkitsee Synthetic Sinin festivaaliohjelmistoonsa, sillä viimeistään nyt olisi jazz-ajan ilopillerin, aina energisen ja hyväntuulisen Mooren aika saada takaisin kadotettua mainettaan. Samalla jokaisella on mahdollisuus tutustua tähteen, joka teki suositusta polkkatukkaleikkauksesta maailmankuulun vuonna 1923 valmistuneen nuorisoelokuvanFlaming Youth (Aikaisin kehittynyttä nuorisoa) myötä.

Kari Glödstaf


 

Blogia kirjoittaa
Mykkäelokuvafestivaalien
taiteellinen johtaja
Kari Glödstaf.