Facebook
Logo [Forssan Mykkäelokuvafestivaalit 2019]

Kari Glödstaf

 
 

Blogi

11.07.2018

KOHTI SYKSYÄ V


Viime vuotisia Hollywoodin elokuvakarttoja tutkaillessa ei hevin uskoisi, että sotaelokuva on ollut Yhdysvalloissa joskus pois muodista. Näin kävi 1910-1920 -lukujen taitteessa, jolloin sotaan ja sotaelokuviin kyllästynyt kansa suuntasi katseensa kohti uutta vuosikymmentä, uutta aikaa, joka osoittautui talouskasvun ja menestyksen vuosikymmeneksi. Flapperit valloittivat valkokankaat, koomikot siirtyivät pitkien elokuvien pariin, lännenelokuva koki parivuotisen mahtikauden, suuryhtiöt ottivat haltuunsa koko taiteen tuotannon.

 

1920-luvun ensimmäisinä vuosina valmistui vain yksi merkittävä sotaelokuva, jonka maailmanlaajuinen menestys ei kuitenkaan laukaissut buumia, joskin nosti miespääosanesittäjänsä yhdessä yössä rivinäyttelijästä tähteyteen. Elokuva oli Rex Ingramin ohjaama Neljä ratsastajaa  (Four Horsemen of the Apocalypse, 1921), jonka taikaa olemme saaneet ihailla Elävienkuvien teatterin pimeydessä vuoden 2003 festivaaleilla. Miespääosaa esitti siloposkinen Rudolph Valentino, jonka kuuluisa tangokohtaus on syystäkin jäänyt elokuvahistorian lehdille.

 

Sota alkoi herättää kiinnostusta vasta vuonna 1924 ja silloinkin teatterissa. Sodassa palvelleen Laurence Stallingsin ja näytelmäkirjailija Maxwell Andersonin yhdessä kynäilemä What Price Glory? teki hyvää tulosta Broadwaylla, eikä aikaakaan, kun sen maine kiiri unelmakaupunkiinkin. Ensimmäisenä kisaan lähti Metro-Goldwyn-Mayer, jonka tuottama Suuri paraati (The Big Parade) valmistui vuonna 1925. Fox Film Corporation ehti seuraavana vuonna mukaan Stallingsin ja Andersonin teatterinäytelmästä tehdyllä elokuva-adaptaatiolla. Tämän jälkeen sotaelokuva oli taas kaikkien huulilla ja vuosikymmenen loppuun mennessä niitä oli tehty Yhdysvalloissa kymmenittäin.

 

Vuodet olivat muuttaneet paljon. Poissa oli edellisen vuosikymmenen uho ja törkeä sotapropaganda, jolla pyrittiin kaikin keinoin mustamaalaamaan sotasyyllisinä pidettyjä saksalaisia. Tilalle oli tullut realismi ja pyrkimys sodan näyttämiseen sellaisena kuin se oli koettu – tai ainakin sellaisena kuin se oli mahdollista näyttää. Uutta oli myös se, että aiempien elokuvien päähenkilöt olivat usein joko aviopareja tai yksittäisiä sotaan osallistuvia nuorukaisia, mutta nyt katsojille esitettiin armeijassa toisiinsa tutustuneita, usein kovin erilaisia henkilöitä, jotka löysivät viimeistään juoksuhaudoissa yhteisen sävelen ja päämäärän. Aivan kuin tekijät olisivat halunneet esittää, että erilaisuudesta huolimatta kaikille on tärkeää puhaltaa tiukan paikan tullen yhteen hiileen maailman pelastumiseksi.

 

Sota oli runnellut Euroopan, mutta jättänyt luonnollisesti arvet amerikkalaisiinkin. Niinpä elokuvissa alkoi olla taas sodanvastaista sanomaan: sota esitettiin mielettömänä ja hulluna asiana, jonka lonkerot ulottuivat taistelukentän kaaoksesta aina kotirintamalle asti. Sodan tuho ei säästänyt ketään ja elokuvienkin sankarit palasivat kotiin usein rampautuneina tai mieleltään järkkyneinä. Suuren paraatin loppuhuipentuma voi tuntua tänä päivänä huvittavalta, mutta vuonna 1925 sen vaikutus oli varmasti päinvastainen, eikä sitä pitäisi koskaan unohtaa.

 

”Jos menetät sodassa kätesi, sinusta ei tule koskaan mestaria, ja jos kaasu polttaa silmäsi, tyttösi ei osta sinulta kynääkään. Mieti tätä, Kid.” (Alfred Santell: Isänmaaton mies/The Patent Leather Kid, 1927).

 

Kari Glödstaf

 

 

 

Lipunmyynti

Infopiste ja lipunmyynti sijaitsevat teltassa Keskuskadulla Elävienkuvien teatterin yhteydessä. Sähköinen lipunmyynti toimii osoitteessa: elavienkuvienteatteri.fi. Lippuja voi ostaa myös ennakkoon Elävienkuvien teatterista.

 
login Synergia Foxy