Blogi

 

27.06.2016

Kohti syksyä IV


Olen ollut huomaavinani, että kauhuelokuvien ystävät ovat muita armollisempia vanhoja elokuvia kohtaan. Olen nimittäin ollut paikalla ihmettelemässä, kuinka Victor Flemingin Tuulen viemää (1939) on muuttunut kohtaus kohtaukselta lähes komediaksi, kuullut kuinka naurettavaksi nykynuoret ovat kokeneet Jean Renoirin mestariteoksen Suuri illuusio (1937) ja keskustellut useammin kuin kerran John Waynen länkkäreiden väitetyistä typeryyksistä.

Kauhuelokuvien harrastajat ovat toista maata. Heidän kokoelmansa voi sisältää yhtä hyvin saksalaista ekspressionismia, Universalin hirviöelokuvia, 1950-luvun scifikauhua kuin 2000-luvun kidutuselokuvaakin. Siinä sivussa menevät italialaiset zombielokuvat, slasherit ja Hammerin verikekkerit. Vanhat mestarit tunnetaan nimeltä ja heidän tyyliään ihaillaan laajalti. Lon Chaneyn maskeeraustaidot eivät ole menettäneet tehoaan ja John Barrymoren tulkintaa mielensä jakavasta tohtori Jekyllistä pidetään aiheellisesti aiheen parhaana.

Yksi eniten ihailemani mykän kauden kauhuelokuva on lauantaina iltapäivällä esitettävä Usherin talon häviö (1928), Poen tarinoiden tummanpuhuvan tunnelman täydellisesti saavuttava teos, jonka jokaisessa kuvassa on jotain pahaenteistä ja uhkaavaa. Ensimmäinen puolisko on perinteistä valojen, varjojen ja lavastuksen tehoon nojaavaa elokuvaa, puolivälin jälkeen Epstein ottaa käyttöön kokeellisemmat menetelmät päällekkäiskuvineen, hidastuksineen sekä käsivarakameroineen.

Toinen mykän kauden suosikkikauhisteluni on perjantaina loppuillasta esitettävä Kissa ja kanarialintu (1927). Myönnän samalla myös suoraan, että olisin nauttinut elokuvasta vielä enemmän ilman tarinan koomisia elementtejä, mutta niiden kanssa on vain pystyttävä elämään. Ja miksi ei pystyisi, onnistuuhan elokuvan ohjaaja Paul Leni ja aikansa kamerataitureihin lukeutunut Gilbert Warrenton luomaan jaksoja, joiden perintö on nähtävissä aivan tuoreimmissakin kauhuelokuvissa.

Molemmissa elokuvissa on nähtävissä se vanhojen mestareiden taito, jonka nykyiset tekijät ovat kadottaneet: he osasivat antaa tilaa katsojan mielikuvitukselle. Kaikkea ei tarvitse näyttää, katsoja pystyy kyllä päättelemään ja kuvittelemaan tarinan tapahtumat. Fritz Lang sanoi aikoinaan, että lapsenmurhaajan toimien kuvaaminen elokuvaan M – kaupunki etsii murhaajaa (1931) olisi ollut erittäin tahditonta, sillä kaikki kuitenkin tietävät mitä ruudun ulkopuolella tapahtuu. Tämä pätee tietysti myös moniin muihinkin lajityyppeihin kuin kauhuun, vertailkaapa huviksenne vaikka vuosikymmenten takaisia gangsterielokuvia nykytuotantoihin.

Kari Glödstaf

 

Blogia kirjoittaa
Mykkäelokuvafestivaalien
taiteellinen johtaja
Kari Glödstaf.