Blogi

 

01.05.2016

Kohti syksyä II


Ihminen etsii elämyksiä, tänä päivänä kenties vielä hanakammin kuin koskaan. Arjen harmaus halutaan hetkeksi peittää ja jokaisella on siihen tapa jos toinenkin. Yksi menee urheilutapahtumaan, toinen lähikapakkaan, kolmas etsii nautintoa musiikista ja muista taiteista, neljännelle riittää pelikonsoli. Minun elämykseni löytyvät pääsääntöisesti elokuvista, joita katsoessani koen aivan samanlaista lapsenomaista intoa kuin vuosia takaperin. Elokuvahulluus levittää nimittäin juurensa sitä pidemmälle, mitä enemmän aikaa kuluu.

Nuorempana en uskonut tätä. Parikymmentä vuotta sitten ostin elokuvia satunnaisesti ja vain silloin, kun löysin jotain todella erikoista ja kiinnostavaa. En koskaan matkustanut toiseen kaupunkiin katsomaan elokuvia, sillä kotikylän tarjonta oli siihen aivan riittävää. Kirjojenkin tilaaminen oli ennen internetin aikaa turhan vaivalloista, vaikka sen olisi voinut tehdä paikallisen kirjakaupan kautta.

Vuodet ovat jättäneet jälkensä harrastajaan. Lompakko on keventynyt enemmän kuin uskaltaa ajatella, kokoelma pursuaa elokuvia laidasta laitaan ja hyvin usein huomaa miettivänsä, josko tuotakaan nimikettä tulee koskaan katsottua – poiskaan sitä ei voi tietysti heittää, sillä ehkä jonain päivänä joku toinen harrastaja etsii sitä katsottavakseen. Kirjapinot kasvavat ja vaikka aivan kaikkia ei ole ehtinyt kannesta kanteen lukeakaan, lähes jokaista on kuitenkin käytetty hakuteoksena. Elokuvista kirjoittaminen on muuttunut satunnaisista tuherruksista jokapäiväiseksi kynäilyksi, eikä loppua ole odotettavissa.

Huhtikuun elokuvamatkani suuntautuivat Turkuun ja Helsinkiin ja mikäli aikataulut olisivat olleet paremmat, olisin viettänyt yhden viikonlopun Tampereellakin. Valitettavasti näin ei käynyt ja ensimmäistä kertaa jouduin jättämään Loud Silentsin väliin. Ensi vuonna en jätä.

Turussa esitettiin Sylvi (1913), Helsingissä kaksi Louis Feuilladen elokuvista maailmanmaineeseen ponkaisseen Musidoran ohjaustyötä, Sol y sombra (1922) ja La tierra de los toros (1924). Mitään näistä elokuvista ei nosteta taiteen alan jalustalle suurten klassikoiden joukkoon, mutta kaltaiseni intoilija ei voinut yksinkertaisesti sivuuttaa tällaista tilannetta. Ei, vaikka olin Sylvistäkin jo nähnyt kaiken säilyneen kuvamateriaalin ja lähes varmuudella tiesin, että Musidoran elokuvat tuskin miellyttävät eläinsuojelun nimeen vannovaa mykkäelokuvafania. Molemmat matkat olivat kaiken vaivan arvoisia, paitsi tietysti elokuvien vuoksi, myös tapaamieni tuttavien ansiosta.

Uskallan väittää, että paraskaan elokuvanautinto ei olisi niin suuri, ellei meillä olisi samalla lailla ajattelevia ihmisiä ympärillemme. Mikä onkaan turhauttavampaa kuin kehua elokuvaa, joka ei voisi toista liikuttaa minkään vertaa (olen kokenut tämän useammin kuin monesti). Mutta kun voi keskustella, kehua, arvostella ja väitellä kaltaisensa kanssa, se on elokuvaharrastuksen suola. Siksi meillä on elokuvateatterit ja festivaalinäytökset, siellä meistä itse kukin voi heittäytyä omaan hulluuteensa juuri haluamallaan tavalla.

Kari Glödstaf

 

Blogia kirjoittaa
Mykkäelokuvafestivaalien
taiteellinen johtaja
Kari Glödstaf.