Blogi

 

29.03.2016

Kohti syksyä


Eräs musiikin ystävä valitteli taannoin internetissä kuinka aikaisessa vaiheessa kaikki festivaalit alkavat mainostaa artistejaan. Tämä poistaa kuulemma spontaanin festivaalivierailun ja edellyttää seuraavan kesän suunnitelmien tekemisen jo tammikuussa. Itse olen asiasta täysin toista mieltä ja olen vain tyytyväinen, että tulevien lomien aikataulutuksen voi lyödä lukkoon jo hyvissä ajoin. Siksi me Forssassakin pyrimme saamaan ohjelmiston kokoon jo keväällä – unohtamatta tietenkään sitä tosiasiaa, että se rauhoittaa monilta osin myös festivaalien lähellä ilmenevää hässäkkää.

Festivaalien suunnittelu alkaa lähestulkoon heti edellisten päätyttyä. Mietimme mahdollisia teemoja ja elokuvia, jotka jätämme sitten hautumaan muutamaksi kuukaudeksi. Tämän vuoden ohjelmistoon saimme valtavasti apua festivaalivierailta, jotka yllättävän runsaslukuisesti kertoivat haluavansa nähdä nimenomaan kauhuelokuvia. Perinteisestihän kauhuelokuvien katsotaan peilaavan meneillään olevia ankeita aikoja, joten ehkä ajankohta sopii tälle vuodelle – esitetäänhän kauhua myös toisella kotimaisella mykkäelokuvafestivaalilla, kun Tampereella pyörähtää jo neljännen kerran Loud Silents -elokuvatapahtuma.

Koska kauhuelokuva ei ole ollut festivaalin teemana kertaakaan aiemmin, tulee harvoin ajatelleeksi, kuinka monta lajityypin perusteosta Forssassa onkaan esitetty: Tohtori Caligarin kabinetti (2001, 2002), Nosferatu (2001), Ajomies (2001), Noidan kirot (2002), Väsynyt kuolema (2005), Nauruihminen (2006), Suuren oopperan kummitus (2006), Kädetön Alfonso (2006), Notre Damen kellonsoittaja (2009) ja Häxan (2010). Ohjelmiston luominen oli silti yllättävän helppoa.

Mitä kauemmas elokuvan varhaiset vuodet vierivät, sitä tuntemattomammiksi käyvät sen ensimmäiset mestarit. Siksi halusimme nostaa festivaaleilla esiin kauhuelokuvan ensimmäisen merkittävän tekijän, saksalaisen Paul Wegenerin, jonka kuuluisa Golem: miten hän tuli maailmaan (1920) voi olla monelle tuttu, kun taas Prahan ylioppilas (1913) on huomattavasti tuntemattomampi. Erityisen tyytyväinen olen myös yhyttämästämme kokeellisesta lyhytelokuvasta The Fall of the House of Usher (1928), joka sopii hyvin samaan esitykseen Jean Epsteinin näkemyksen kanssa. Myös tanskalaisen Benjamin Christensenin Seven Footprints to Satan (1929) sopii kaikessa eriskummallisuudessaan festivaaliohjelmistoon täydellisesti. Tunnelman keventämiseksi ja lapsia ajatellen olemme ottaneet esitykseen myös tuttuja ja rakastettuja koomikoita.

Mitä elokuvia emme saaneet ja jäikö jotain oleellista pois? Varmasti jäi, mutta niitä ei kannata surra tai pohtia sen enempää, tämänvuotisen ohjelmiston kun luulisi tyydyttävän myös pintaa syvemmälle lajityyppiin uppoutuneen kauhuelokuvan ystävän vaativan maun.

Kari Glödstaf
28.03.2016

 

Blogia kirjoittaa
Mykkäelokuvafestivaalien
taiteellinen johtaja
Kari Glödstaf.